Info



#paiviallonen


www.kuvataiteilija-
matrikkeli.fi

HEIJASTUMIA MIELIKUVISTA

Päivi Allosen abstrakteista maalauksista on lähes aina löydettävissä viitteitä maisemaan tai maisemamaalaukseen. Usein teoksista on havaittavissa maisemallinen lähtökohta tai jopa kohtia, joiden voi kuvitella perustuvan havaintoon. Allonen ei kuitenkaan maalaa maisemamaalauksia vaan niiden heijastuksia. Hänen maisemansa ovat maiseman metakuvitusta, mielikuvaa maisemasta ja sen olemuksesta. Niiden fiktiivisessä horisontissa ei kiillä auringonlasku eikä rantakaislikossa uinu sorsa. Itseasiassa horisonttia ei ole, eikä ehkä rantakaislikkoakaan. Meidät katsojat on rakennettu siten, että etsimme tunnistettavia elementtejä, ja jos emme löydä niitä niin keksimme ne. Juuri tämän itse keksityn maiseman viehätys koukuttaa Allosen maalauksissa. On nautinto sukeltaa upottavaan estetiikkaan, jonka lähtökohdat ovat luontokokemuksissa, mutta jotka itseasiassa heijastelevat mielentiloja. Psykofyysinen maisemakokemus kuljettaa katsojaa teoksissa kahteen suuntaan. Maalaukset antavat mahdollisuuden tarttua konkreettisesti olevaan, mutta vähintään yhtä houkuttelevaa on koittaa löytää se mielenmaisema, mikä teosten taustalla on.

Allosen maalausten tyylilaji lähentelee informalismia, mutta teokset eivät perustu voimakkaalle ekspressiolle. Allonen työskentelee harkitusti. Sommitelmat niin muotojen kuin värienkin suhteen ovat mietittyjä ja viimeisteltyjä. Teoksissa on myös dekoratiivisia elementtejä, joiden sijoittuminen teoksen pintaan on tarkasti sommiteltua. Allonen ei siis maalaustavaltaan ole lainkaan ekspressiivinen, vaikka hänen abstraktien maalaustensa juuret abstraktissa ekspressionismissa ovatkin. Samalla tapaa kuin usein informalismissa voi hänen maalauksissaan nähdä perinteisen aasialaisen maalaustaiteen vaikutuksen. Pyrkimys siihen, että maalausjälki näyttää helpolta ja kepeältä muistuttaa balettitanssijan suoritusta. Valtava työ jää näkymättömiin ja katsojalle on suotu mahdollisuus nauttia pinnasta.

Usein Allosen maalausten kontrasti perustu tumman ja vaalean vaihteluille. Hänen teoksissaan on syvää mustaa, upottavaa kuin sametti. Silloin kuin teoksista hohtaa valo, se on niin voimakasta, että muistuttaa valokuvan puhki palanutta taivasta. Toinen kontrasti, joka pitää teosten jännitettä yllä, on herkän ja vahvan maalausjäljen vaihtelu. Allonen maalaa hyvin maalauksellisesti, mutta pintaa rikkoo usein piirrosmaisen herkkä viiva. Se antaa teokseen kerroksia ja luo tarinoita. Se on täsmällistä esteettisesti mutta sisällöllisesti huikentelevaista. Se on kuin ylimääräinen jälkiruoka, joka hieman yllättäen alkaa houkuttaa.

Päivi Allonen on muodon maalari ja esteetikko. Hän tarjoilee katsojille herkkuja, mutta jotenkin ovelasti onnistuu pitämään lopputuloksen tyylikkäänä. Hän tasapainoilee modernistisen voiman ja dekoratiivisen herkkyyden välillä jopa saman teoksen sisällä. Hän pelkistää ensin ja alkaa sen jälkeen luoda teokseen runsautta. Tämä sisäinen ristiriita korostaa maalausten abstraktia luonnetta. Lopulta teosten maisema lähes katoaa - ehkä se on kaiken aikaa ollutkin mielenmaisema, ei ranta eikä taivas.

Veikko Halmetoja
kuraattori

REFLECTIONS OF MINDSCAPES

In the abstract paintings of Päivi Allonen, there can almost always be found references to a landscape or landscape painting. Often, her works have a discernible foundation in scenery or even parts easily thought to be based on observed environment. However, Allonen does not paint landscapes, but rather their reflections. Her sceneries are meta-illustrations of a landscape, a mental image of a landscape and its essence. In their fictitious horizon, there's no glimmering sunset nor a duck snoozing among the lakeside reeds. In fact, there is no horizon, and maybe not a lakeside, either. Us viewers have been constructed to look for recognizable elements, and if we fail to find any, we will simply make them up. It is exactly the allure of this made-up scenery that draws us to Allonen's paintings. It is a pleasure to delve into an immersive aesthetic which, while having a basis in nature experiences, actually reflects mindscapes. In these artworks, the psychophysical image of a landscape takes the viewer on two paths: one offers a chance to grasp the concrete, but it is at least as tempting to try and find the mental landscape in the background.

The style of Allonen's paintings approaches informalism, but the artworks aren't based on fierce expression. Allonen works very thoughtfully. Her compositions, in terms of both form and colour, are measured and polished. The paintings also include decorative elements that have been carefully positioned on the surface. Hence, in her style of painting, Allonen isn't expressive at all, even though her abstract paintings are rooted in abstract expressionism. As often in informalism, her paintings suggest influences from traditional Chinese painting. The goal to make the strokes seem effortless and airy is not unlike a ballet dancer's performance. The amount of work required remains unseen and the viewer is allowed to enjoy the surface.
The contrast of Allonen's paintings is often based on the variation between dark and light. The black in her artworks is deep, plush like velvet. And when her paintings are luminous, the light is so bright that it resembles the overexposed skies of photographs. Another contrast sustaining the artworks' tension is the variation between the delicate and the strong strokes. Allonen's manner of painting is very picturesque, but the surface is often broken by a delicate sketch-like line. It gives the image layers, creating stories. It is aesthetically precise, but contentually wanton. It is like an extra dessert that suddenly starts to tempt you.

Päivi Allonen is a painter of form and an aesthete. She serves a feast to the viewers, but somehow shrewdly manages to keep the result elegant. She balances between modernist power and decorative sensitivity, sometimes even inside the same painting. At first, she reduces and then begins to build richness to the painting. This inner conflict underlines the abstract nature of these artworks. Eventually, the landscape of the paintings almost disappears - maybe it has all along been a mindscape, not a shoreline nor a sky.

Veikko Halmetoja
Curator